Sataa vettä…

Sata kaikkea

…ja tuhat yötä.

Piti käydä viemässä ottoa,
moikkaamassa lottoa …
äh, eiku toisinpäin.
Ulko-ovella, suustani kiinni jäin.

Tien laidasta ovelle johtaa pieni mäki.
Siinä seisoi pieni täti,
jotain asiaa sillä oli,
ois kuin nielaissut ois luun,
sen kyllä heti näki
ja sit se aukas suun; 

“Päivää, olen jehovantodistaja, saanko tulla sisään”
Heti alkuun, vastannut en mitään…
Seisoin siinä ja pidin vielä kiinni ovesta,
sekunnin mietin elämääni,
jotain synkkää  kouraisi povesta,
siksi päätin pitää pääni.

“Jehovantodistajaksi en kyllä ole vielä muuttunut” …
no sehän tästä nyt olis vielä puuttunut!
Sanoin, “etten aio päästää häntä rappusiin”…
niin turhautunut olin niiden lappusiin.

Sanoin myös, että kokemusta oli kyllä mulla heistä …
Ettei siinä tarvinnut turhanpäitten seistä…
Kuinka ulkokultaiselta heidän uskontonsa näytti,
kuinka he raamattuaan, mielestäni, usein väärin käytti.

Sitä yhä toivoo joskus kotona illoin,
kun sohvalla makaa,
että jotkut asiat olis niinkuin silloin …
pitkän ajan takaa,
ilman isän humalaa …
ilman äidin, rakkaudetonta jumalaa.

Siksi kiinni laitoin oven.
Täti sanoi “ai jaa” ja katsoi mua toven.